Elämää.....

Hei vaan kaikille!

Viime viikolla kävin jättämässä jäähyväiset työpaikalleni joka sulki ovensa 18.3.
Oli mukavaa tavata kolleegoita pitkästä aikaa. Jotkut heistä ovat jättäneet puuhat ja siirtyneet toisiin töihin. Toiset siirtyivät mukana Keravalle ja toiset sitten Turkuun. Haikeatahan se oli. Meillä oli todella mukava työyhteisö. Aina pystyi asioista puhumaan niin ei huolia tarvinnut kotiin raahata.


Viikonloppuna tämä täti JUOKSI kotoaan sairaalaan. Matkaa kertyy 2-3 kilometriä.
Pikkumies oli tyttäreni luona yötä perjantaista lauantaihin.
Lauantaina sain puhelinsoiton että jos voisin saapua sairaalaan sillä lapsenlapseni oli tippunut keinusta, oli aika huonossa kunnossa ja meidän ukko oli saatava kotiin.
Sairaalaan saavuttuani mie romahin. Kirjaimellisesti. Jalat eivät vaan enään pitäneet minua pystyssä eikä henki kulkenut.

Lapsenlapseni siirrettiin lanssilla anestesialääkärin saattamana ensiksi Töölöön josta sitten Lastenklinikalle. Näin pitkään tätä päivystäjän hommaa tehneenä ja paljon nähneenä, pelkäsin herralla olleen kallonpohjanmurtuma.Korvsta vuoti runsaasti verta. Matkalla Helsinkiin herran tajunnantaso romahti ja hänet jouduttiin ventiloimaan.  ONNEKSI ei kumminkaan sellaisesta ollut kyse. Kallonmurtuma kylläkin mutta onneksi pinnallinen, joka saa kirurgin mukaan parantua itsestään.

Herra voi olosuhteisiin nähden hyvin. Korva vuotaa edelleen verta. Vaikka sen olisi pitänyt jo loppua.
Jaksaa leikkiä ja puuhastella. Syöminenkin onnistuu kivuitta.


Meidän pikkumies oli hieman huolissaan siskonsa pojasta ja oli hieman vaitonainen koko lauantain. Sunnuntaina kun kerroin että W pääsee sairaalasta kotiin eikä hänellä ole hengenhätää, herra rauhoittui. Ja mielikin koheni.

Tälläistä tämä elämä on. Toisia se koettelee kovemmin toisia hieman helläkätisemmin.

Pitäkää siis hyvää huolta itsestänne ja omistanne.




                                                     Erica     <3